Viehkoa valoa

Le Case de Cousin Paul -valosarjan onnellinen omistaja ilmoittautuu! Ennustin suuria valinnanvaikeuksia, mutta paikallisen valikoiman suppeus tekikin päätöksenteosta yllättävän helppoa. Tavaratalossa oli tyrkyllä neljä erilaista lajitelmaa 20 pallon laatikoita. Näistä kaksi olivat pirteän monivärisiä,  kaksi taas hillityn vaaleita. Olin tylsimys ja valitsin sen kaikkein haaleimman vaaleimman, valkoista ja vaaleaa ja vähän tummempaa beigeä.

Laatikko sisältää siis 20 lankapäällysteistä palloa sekä 20-lamppuisen rengasvalosarjan, lisäksi kolme varalamppua. Ennen käyttöönottoa on tiedossa luova askarteluhetki: jokaiseen palloon pitää tehdä aukko, josta lamppu pujotetaan sisään. Jos on sitä tyyppiä, voi pallojen keskinäisen järjestyksen pohtimiseen käyttää tovin jos toisenkin.

 

Minitutoriaali lamppujen pujottamiseen: laajenna pallossa olevaa aukkoa n. 1 cm pituisella viillolla johonkin suuntaan. Kynsisakset oli hyvä työskentelyväline. Viilto ei näy mihinkään sitten kun lamppu on paikoillaan, voi leikata reilusti! Lamppu kannattaa työntää palloon hiukan vinosti koukaten. Pallon lytistyminen tässä vaiheessa ei haittaa mitään, koska sen saa sitten suoristettua sisältäpäin lampun kannan avulla. Tuo kuvassa näkyvä rengas jää ulkopuolelle.

Ensiesiintyminen.

Pallojen mallailua kellon ympärille.

Pimeässä ne näyttävät leijuvan seinällä ihan itsestään... ihanat!

Pinaatti, mikä ihana tekosyy

Kurkistaessani jääkaappiin iltapalan toivossa katsoi vihanneslokerosta puoli pussillista pinaatinlehtiä syyttävästi. Sopiva hetki ryhtyä pinaattilettujen tekoon, siis. Ajatus olikin muhinut jossain taustalla jo pidempään, kiitos ruokablogeissa viime aikoina vilahdelleiden lettureseptien. Meillä ei kuitenkaan ollut esim. tavallisia vehnäjauhoja, joten soveltamalla mentiin taas. Halusin tehdä pienen "kahden hengen" taikinan, ettei paistamiseen mene ikuisuuksia. Näistä vähistäkin tuli kuitenkin sen verran tuhteja, että pari lettua jäi yli.

Juustotäytteiset pinaattiletut (5-6 suurta lettua)

100 g tuoretta pinaattia
2 kananmunaa
3 dl jauhoja (käytin 1+2 dl peruna- ja grahamjauhoja)
4 dl maitoa
loraus öljyä
suolaa maun mukaan
15 juustoviipaletta (käytin goudaa)
rasvaa paistamiseen

Nypi pinaateista suurimmat lehtiruodit, huuhtele ja silppua. "Ryöppää" silppu lävikössä kaatamalla päälle vedenkeitillinen kuumaa vettä. Jätä valumaan. Sekoita taikina: ensin munat, sitten jauhot desi kerrallaan. Lisää välillä maitoa sen verran että saat kaikki jauhot sekoitettua. Kun muna-jauhoseos on tasainen eli möykytön, lisää loput maidot sekä öljy, suola ja pinaatti.

Paista tarpeeksi kuumalla pannulla isoja lettuja. Aina kääntämisen jälkeen lisää muutama juustoviipale letun valmiin puolen toiselle puolikkaalle. Kun toinenkin puoli on valmis, käännä lettu kaksinkerroin ja siirrä lautaselle odottelemaan.

Testiryhmä söi nämä vaahterasiirapin ja/tai puolukkahillon kanssa. Molemmat oikein hyviä lisukkeita, mutta suosikiksi nousi puolukka

Synkkä, synkempi, Joyce Carol Oates

Joulukuussa hurahdin kunnolla Joyce Carol Oatesiin. Huh! Oateshan on kirjoittanut hirveästi, mutta häntä on suomennettu vain vähän. Näidenkin kolmen romaanin jälkeen on vielä runsaasti (alkukielistä) luettavaa.

Paletin Oates-putki:
(Kursiivilla päähenkilöiden nimet, että muistan itse mistä kirjasta on kysymys.)

1. Man Crazy (1997) Ingrid Boone
2. Little Bird of Heaven (2009) Krista Diehl, Aaron Kruller
3. My Sister, My Love (2008) Skyler Rampike

Samaa näissä kaikissa kirjoissa on mm. se, että kaikkien juonet seuraavat päähenkilönsä elämää lapsuudesta nuoreksi aikuiseksi asti. Kaikki päähenkilöt myös ovat omassa elämässään jonkun muun heittopusseja, jonkin tragedian uhreja, ja kirjat seuraavat heidän surullista tietään lähtötilanteesta pohjalle ja mahdollisesti  sieltä ylös. Oatesin kirjoihin mahtuu paljon yksinäisyyttä, ajelehtimista, epätoivoa, brutaalia (seksuaalista) väkivaltaa, intohimoa ja toteutumattomia haaveita. Mutta ne on kirjoitettu upeasti ja pitävät otteessaan raskassoutuisuudestaan huolimatta. (Myönnettäköön, että otin My Sister, My Lovesta vähän joululomaa ja lukaisin välissä tuon Hornbyn Juliet, Nakedin.) Jokin viehättää synkissä tarinoissa, ei auta.

EN suosittele ketään lukemaan ensimmäisenä Oatesinaan tuota Man Crazya tai (Black Wateria, sen puoleen) vaan mieluummin vaikka Blondi tai Middle Age: A Romance tai The Falls. Mutta en kyllä pysty esim. katsomaan kauhuleffoja tai trillereitäkään, joten kaipa se on luonnekysymys tämäkin.

Tiiliskivien ystäville: JCO

Shanghai

kuva täältä

Shanghai on Kiinan suurin kaupunki ja maailman suurin hallintokunta. Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä nyky-Shanghain elämänmenosta (arvaan että se on hektistä ja moni-ilmeistä). 1930-40 -lukujen taitteen Shanghaista sen sijaan olen nyt muodostanut romantisoidun mutta vakaan kuvan kahden elokuvan avulla. Toinen on eilen katsottu Shanghai (2010, ohj. Mikael Håfström) ja toinen joskus syksyllä nähty The White Countess (2005, ohj. James Ivory).

Molemmat elokuvat piirsivät ehkä yllättävänkin samankaltaisen kuvan kaoottisesta suurkaupungista, jonne tulvi pakolaisia (juutalaisia) Euroopasta ja Venäjältä; onnenonkijoita, sotilaita ja virkamiehiä Euroopasta jaYhdysvalloista sekä miehitysjoukkoja Japanista. Huikeissa kasinoissa ja yökerhoissa virtasi raha, piipuissa oopiumi, kaduilla veri. Jännitteitä ja poliittisia juonitteluja kiinalaisten ja japanilaisten, japanilaisten ja muiden tulokkaiden välillä. Suurta kurjuutta ja suurta rikkautta ja kuin viimeistä päivää eläviä ihmisiä ympäri maailmaa. Se on jotenkin kauhean kiehtovaa (sillä tavalla kuin nyt esim. sota, kulkutaudit, riippuvuudet ja vallanhimo ovat - eli fiktiossa :-)).

Gong Li, kuva täältä.

Pidin Shanghain tarinasta ja film noir -henkisyydestä. Ja John Cusackistakin. Kuitenkin elokuva jotenkin huononi loppua kohden, osa hahmoista lässähti pahasti ja toiminta muuttui epäuskottaviksi. Tämä valitus puolestaan pitää peilata leffan mukaansatempaavaa alkupuolta vasten. Suosittelen lämpimästi ensimmäistä 70 minuuttia. Kyllä sen vähän kökömmän lopun puolituntisenkin sitten kestää.

The White Countess ei välttämättä ole elokuvana mitenkään ratkaisevasti parempi kuin Shanghai, mutta siinä on pääosassa Ralph Fiennes, joka saa minulta pelkkää myötämielistä hyrinää (aina). Sitäpaitsi elokuvan on käsikirjoittanut yksi lempikirjailijoistani: Kazuo Ishiguro.(*)  Mitä muuta voi ihminen toivoa?

Shanghai on enemmän dekkari ja The White Countess enemmän draama. Molempien varsinainen päähenkilö on Shanghai itse.

(*) Mistä tuli mieleeni, että Ishiguron When We Were Orphans (suom. Me orvot) sijoittuu sekin osittain oopiuminhuuruiseen Shanghaihin. Tämä oli ensimmäinen lukemani Ishiguron kirja ja teki lähtemättömän vaikutuksen (vaikka yrittävät väittää, ettei se ole Ishiguron onnistuneimpia teoksia edes Ishiguron mielestä).

La Case de Cousin Paul

Pimeässä hämyisässä ullakkokämpässämme sellaiset perusvalkoiset jouluvalot ovat ihan tervetulleita valaistuselementtejä ja saavat pysyä paikoillaan vaikkapa kevätpäiväntasaukseen asti, loppiaisesta viis.

Pitkän viikonlopun kunniaksi olen ehtinyt pohtia niinkin tärkeää asiaa kuin että pitäisikö jouluvalot kuitenkin korvata jollain uskottavammalla asialla, kuten vaikkapa La Case de Cousin Paul -valosarjoilla.

Tämän viereisen kuvan nappasin viime keväänä Ranskassa ihan vaan siksi, että oli niin hauskannäköinen ja -niminen kauppa. En ollut koskaan kuullutkaan Paul-serkusta tai hänen värikkäistä valopalloistaan. Sittemmin olen oppinut, että ne ovat ihan tunnettu asia maailmalla ja että niitä myydään mm. Stockmannilla.

Mutta miten pystyisi valitsemaan noista kaikista väreistä ja väriyhdistelmistä?!? Minulla on suuria vaikeuksia jo jäätelökioskillakin.

Edit: jatkokertomus aiheesta täällä.

Yksi